Litosfäärisiä virtauksia
Fossiilienergian tuntemisesta – On feeling fossil fuels
Asun veneessä.
Arkeani säestävät veden liplatus, meren tahto, tuulen ailahteleva suunta – sekä fossiiliset polttoaineet.
Aamulla herätessäni, kaivaudun kajuutasta täkin alta viileään ilmaan ja laitan villakerroksia päälle.
Sen jälkeen, riippuen olinpaikastamme, sytytän joko dieselkamiinan tai laitan sähköllä toimivan lämmittimen päälle.
Vene on alumiinista, 1980-luvulla Ranskassa rakennettu moottoripurjehtija, joka on suunniteltu arktisia vesiä varten. Jos tuulet ovat suotuisat, liukuu vene onnellisesti eteenpäin purjeilla. Veneen syvin olemus on kuitenkin olla vene, jolla voi viettää pitkiä aikoja omavaraisesti – jopa vuosia – pohjoisilla vesillä, tai jäissä. Tämän vuoksi, veneessä on 6000 litran dieseltankki, joka toimii myös venettä tasapainoittavana painolastina.
Meillä on mukanamme siis paljon dieseliä. Niin paljon, että pärjäämme vuosia. On kauhistuttava ajatus, että kannamme mukanamme tarpeeksi dieseliä aiheuttamaan kohtalaisen kokoisen ympäristökatastrofin. Veneessä on myös melko kunnioitettava kokoelmia muita öljypohjaisia tuotteita: paksua öljyä akselitiivisteitä varten sekä moottoriöljyä.
Veneessä kantamamme fossiilista polttoaineista valmistetut tuotteet – jotka valitettavasti ovat edelleen välttämättömiä lähes kaikille arktisilla vesillä purjehtiville aluksille[1] – ovat läsnä ja näkyvillä jokapäiväisessä arjessani. Näen dieselin päivätankissamme, tunnen öljyn kengänpohjissani, ja haistan kamiinasta huokuvan lämmön.
Pekka Torvinen käsitteli Helsingin Sanomissa julkaistussa upeassa esseessään ihmisen suhdetta luontoon, ja kuinka olemme käytännössä tuhonneet maailman. Samalla hän tuli tiivistäneeksi Flowision-projektimme lähtökohdat:
fossiiliset polttoaineet ovat nimenomaan sallineet meidän globaalisti rikkaiden unohtaa, mistä energia kaikkiin vimpaimiimme tulee, päristellä menemään, tankata muinaisia hiilivetyketjuja bensa-asemalla ja polttaa ne taivaan tuuliin välittämättä taustalla olevista prosesseista.
Vauraissa yhteiskunnissa, kuten Suomessa, energiavirtaukset ovat näkymättömiä, jolloin ne on helppo unohtaa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Flowisionin yksi päämäärä onkin kyseenalaistaa ja tehdä näkyväksi energiavirtauksia, jotka ravitsevat moderneja yhteiskuntia. Torvinen käsittelee esseessään fossiilisten polttoaineiden ketjuja ja kytköksiä moderniin elämään. Uskoakseni myös sillä on väliä, mikä on meidän henkilökohtainen suhteemme ja kontaktimme niiden käyttöön.
Asuessani veneessä, koen jollain tapaa olevani enemmän vastuussa käyttämistäni energiavirroista. Tiedän tarkalleen kuinka paljon dieseliä kulutamme (tai kuinka voimakkaan tuulen täytyy olla) jotta voimme liikkua ympäriinsä arktisilla merillä. Tiedän, kuinka paljon sähköä tietokoneeni vie latautuessaan. Tiedän, kuinka paljon vettä kulutan suihkussa. Kun diesel, vesi tai akkujen säilömä sähkö ovat jatkuvasti nähtävilläni, on niitä helpompi ajatella – ja pyrkiä parempaan. Fossiilisten polttoaineiden ketjua esimerkiksi Venäjältä Suomeen ja monen mutkan kautta autoon tai taloon, lukuisten putkirikkojen ja öljyvuotojen mahdollisuuksien kautta, on vaikeampi sisäistää. Näin ollen siitä on vaikeampi välittää.
Gina Weszkalnys kuvaa artikkelissaan kuinka litosfääriset unelmat (lithosperic dreams) resurssien, kuten öljyn ja kaasun luomasta toivosta ja taloudellisesta kehityksestä, muokkaavat ja ovat läsnä yhteiskunnissa. Fossiiliset polttoaineet eivät ole vain aineellisia, fyysisiä asioita, vaan ne täytyy ymmärtää osana sosiaalista, poliittista ja kulttuurista maailmaa. Weszkalnys kuvaa kuinka meidän resursseihin, kuten öljyyn, liittämät mielikuvat ovat affektien ja tunteiden värittämiä, ja osa nykyisen talousjärjestelmän kudelmaa. Öljystä irti päästäminen ei ole yksinkertaista.
Omassa tämänhetkisessä tutkimuksessani tarkastelen arktisten rantavaltioiden toiveita, pelkoja ja etenkin muutosta jo vuosikymmeniä vallitsevaan ajatukseen Arktiksesta fossiilivarantojen varastona, joka tulee hyödyntää. Ilmastokriisin edetessä osa valtioista on luopunut tästä ajatuksesta. Painopiste onkin siirtymässä, vaikkakin ehkä hitaasti, kohti uusiutuvan energian muotoja. Muutosta ei voi kuitenkaan tapahtua, jollemme näe, jollemme tunne, mitä olemme muuttamassa.
Dieselin lisäksi veneessämme on neljä isoa aurinkopaneelia sekä kaksi tuuligeneraattoria. Kun olemme satamassa, jossa on sähköä, viemme töpselin pistokkeeseen. Lähtösatamassamme Norjassa, tuo sähkö tuli vesivoimasta, Färsaarilla sähkö oli sekoitus fossiilisia polttoaineita, vesi- ja tuulivoimaa, ja nyt Islannissa geotermistä ja vesivoimaa.
Elämä veneessä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa – tällä hetkellä. Vene tanssii tuulen ja maininkien tahdon mukaan, mutta tiukassa paikassa on riippuvainen polttoaineestaan. Muutos on kuitenkin matkalla.
Litosfääristen unelmien aika alkaa olla ohi, ja tilaa uusille unelmille, uusille virtauksille, pitää luoda. Seuraavaksi voimme haaveilla biosfäärisestä unelmasta – ja sähkömoottorista.
Viitteet:
Torvinen, Pekka (2021) Keinotekoinen maailmamme. Helsingin Sanomat 3.10.2021.
Weszkalnys, Gina (2016) A doubtful hope: resource affect in a future oil economy. J. R. Anthropol. Inst. 22 (S1), 127–146.
Kirjoittaja:
Sohvi Kangasluoma työskentelee Flowisionissa väitöskirjatutkijana. Hänen väitöskirjansa tarkastelee arktista fossiilienergiaa ja sen kytköksiä sukupuoleen, tunteisiin ja inhimilliseen turvallisuuteen.
[1] Viime vuosina muutamat arktiset risteilyalukset ovat muuntautuneet hybrideiksi.